Riitelin luotsin kanssa. Hän aikoo mennä kesäksi "töihin" 50 kilometrin päähän kotoaan ja kertoo tämän vasta kun olen jo tarttunut kahdesta työtarjouksesta huonompaan vain saadakseni olla hänen lähellään koko kesän. Tilanne tulee siis olemaan lähestulkoon sama kuin jos pysyisin täällä: yhteistä aikaa enimmäkseen viikonloppuisin. Lisäksi hän tuskin saa kunnollista palkkaa, mikä tarkoittaa, että syksyllä ei ole rahaa junalippuihin. Asiasta ei voi keskustella, koska hän "ei jaksa nyt tapella tästä asiasta" kanssani.

Vielä kuukausi sitten rakastimme kiihkeästi. Nyt ilmassa on vain ahdistusta. Puolikas sana kaipauksestani hänen luokseen saa hänet kavahtamaan puolustuskannalle. Kuulemma hän on minun, eikä sen ilmaisemiseen tarvita mitään "kiinnityksiä".

Minulle tämä on tärkeä kevät. Pääsykokeisiin on aikaa alle kolme viikkoa ja nytkin kulutan energiaa tähän typerään kiukutteluun. Missä on se tuki, minkä ansaitsen?

Voiko ihmisen arvon mitata rahassa? Entä rakkauden? Kesätyöasiat varmistuivat vihdoin. Kahdesta vaihtoehdosta valitsin sen, joka on taloudellisesti huonompi ratkaisu. Jään noin tuhat euroa tappiolle siitä ilosta, että saan viettää kesän samalla paikkakunnalla luotsin kanssa. Palkka on huonompi ja työaika kuukauden verran lyhyempi. Toisaalta nyt voin viettää lomaa elokuussa ja pääsen hyvällä tuurilla pohjoiseen vaeltamaan tai muuten vain reissaamaan. Jos vielä onnistuisin saamaan alivuokralaisen kesäksi, ei olisi huolen häivää. Ongelma on vain siinä, etten kovin mieluusti jättäisi kalustettua asuntoa aivan ventovieraalle.

Opiskelijan arki ei ole helppoa. Taloudellinen tilanne on heikko ja tulee vielä heikentymään vuokran noustessa. Jatkuva yksinäisyys ja kaipuu luotsin luo lisäävät tuskaa. Jos paremman opiskelupaikan ovet eivät aukene tällä yrittämällä, on pakko miettiä asioita uusiksi. Kaikki olisi paljon helpompaa, jos luotsi olisi täällä. Ei tarvitsisi jatkuvasti punnita elämän eri komponenttien arvoja: luotsi vai raha, opiskelu vai onnellisuus.

Haluaisin päästä asioissa eteenpäin. Haluaisin saada edes hiukan enemmän varmuutta tämänhetkiseen tilanteeseeni. Ainoat pysyvät asiat tuntuvat tällä hetkellä olevan päivärytmiäni ylläpitävä koira sekä luotsin rakkaus, jota ei kylläkään ole vahvistettu ulkoisin sinetein. Raha-asiat huolestuttavat, eikä opiskelu kiinnosta ennen kuin olen löytänyt oikean alan. Jos pääsisi edes kaukosuhteesta saman katon alle, saisi tukea ja vakautta elämään. Ja asumiskustannuksetkin laskisivat. Yhden hengen ruoka maksaa paljon.

Tulevaisuus näyttää pelottavalta. En tiedä, miten monta vuotta kykenisin elämään tässä välitilassa, jossa pyrin kohti päämäärää, jota en ehkä koskaan saavutakaan. Minä haluan päästä eteenpäin.

Jos ylemmän korkeakoulutukinnon suorittaminen kestää noin kuusi vuotta, valmistuisin tältä alalta vuonna 2013. Jos käytän vielä pari vuotta jahkailuun ja pyrkimiseen, saan paperit ehkä vuonna 2015 (puhumattakaan siitä, etten halua valmistua tältä alalta). Silloin olen 28-vuotias ja auttamattomasti myöhässä perhe-elämästä. Minä haluan vähintään kolme lasta alle kolmikymppisenä.

Suomalainen koulutusjärjestelmä, ärr.
    

Pääsykokeisiin lukeminen aiheuttaa maanisdepressiivisyyden kaltaista oireilua: hetkittäin tekee mieli heittää koko tulevaisuudella vesilintua. Kohta olen kuitenkin taas nenä kirjassa opettelemassa elimistön hengityksensäätelymekanismeja. Kiehtovaa.

Koira yrittää purra villasukkaan reiän. Luotsi on vielä kaukana, mutta tulee pian. Tänään sain kutsun työhaastatteluun. Kauan eläköön "kesäloma".

Pilvet ovat matalalla tänään. Aamun optimismi valui hiljalleen hukkaan, kun luennolla oli tympeää ja Luotsilla kiire reaalielämään. Yksinäisyys tiivistyy yksiössä, eikä edessä näy valoa.


                    En minä pelkää pimeää.
                   Sen turkki on tiheä ja lämmin.
                   Varjot voi nähdä vasta kun
                   tulee valoisaa.
                              
                               (Leena Laulajainen)


Lumileopardi kaipaa luontoon.